mutta nyt on sitten Sepe kotia vailla. Tai ainakin melkein on, siis epävarmaksi muuttui Sepen seuraava koti. Yhdellä kyselijällä on mietintämyssy päässä ja ehkä Sepe sitten saa kodin sieltä mistä Einarikin, mutta mietintä on vielä menossa. Tottahan se on, että kaksi ihan samanikäistä poikaa voi olla liikaa, mutta toisaalta näin kahden koiran omistajana tuntuu, että koiristakin on toisilleen  seuraa ja leikki on koiramaista, eikä ihmismaista. Tietysti koulutuksellisesti on hankalaa kouluttaa kahta samanikäistä samalla, helpompaa on, jos toinen on jo koulutettu, kuten meillä oli. Aquliina käytännössä koulitsi Armaksen perusasiat ja me sitten hienoudet.

Eilen oli sitten taas karvanpöllytyspäivä. Armas oli jotenkin kyllästynyt eilisen päivän pöllytykseen. Ei juuri nauttinut nyppimisestä, kuten normaalisti. Mikä lie? No joka tapauksessa karvaa lähti ja kynnetkin lyheni. Aquliina synnytyksestä huolimatta on kasvattanut vain karvaa, joten eilen sitten lähti häneltäkin karvat ja lisäksi tietysti kynnetkin lyheni. Rouva taas nautti niin pöydällä makoilusta, että piti oikein herätellä, että viitsistkö jo lähteä tästä kauneushoitolasta. Aquliinan karva on pysynyt todella hyvänä ja kiiltävänä synnytyksestä ja imetyksestä huolimatta ja tietysti huolimatta kohdunpoistosta tai nimenomaan siitä johtuen. Joka tapauksessa huushollissa ei ole karvoja yhtään enempi liikenteessä, kuin normaalistikaan. Imetysaikahan on ollut ohi jo jonkun viikon ja nisät on kutistuneet ennalleen. Kyllä koirilla tuo kantoajan pyöreys häviää nopeasti, jos vertaa esim. itseensä. Minun lapsi on 16 v ja minä olen edelleen pyöreä, kuten raskausajalla. Ehkä minultakin olisi lisäkilot hävinneet, jos olisin syönyt vaan kuivamuonaa, vaikka sitten kuinka energiapitoista. JAK!

Pikkumiehet on villejä, kuten vaan terrierienergiapakkauskoirille sopiikin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Tämä muuten vinkkinä Einarin uusille omistajille: pojat on jo olleet ulkoilemassakin ja hauskaa tuntuu riittävän sielläkin. Ulkoiluaika ei tietenkään ole mikään maailman pisin lenkki, vaan ihan vaan tutustumista takapihan ihmeelliseen maailmaan. Pojat viipottavat peräkanaa kuin juna ja keksivät hauskuuden kaikesta mahdollisesta, jopa heinäntupsusta. Sitä itsekin näkee maailmassa ihan eriasioita, kun katsoo maailmaan lapsen silmin. Oli lapsi sitten koira tai ihminen. Ei ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että heinäntupsukin voi olla niin ihmeellinen, että sitä täytyy maistaa, sillä voi leikkiä ja se voi herättää suunnatonta ihmetystä suorassa muodossaan. Einarilla on aivan ihana tapa katsoa suoraan silmiin ja koska koko on niin pieni, välillä, jos olen liian lähellä herra tupsahtaa selälleen, kun pitää niin yrittää katsoa silmiin. Sepe on taas kova maistelemaan kaikkea, varpaista lähtien. Kyllä siis hupia piisaa näiden poikien kanssa. Isi ja äiti koirat taas yrittävät väistellä teräviä hampaita ja Armas melkein on oppinut Jorma Uotila pyörähdyksen lisäksi ripaskan tanssin, kun täytyy naskaleita varoa. Ihmeen pitkä pinna tuolla isikoiralla. Aquliina pitää hyvin kuria ja on kiva ollut seurata tätä kasvatusmetodia (murkun äitina). Täytyisiköhän minunkin ottaa käyttöön murina ja niskassa hampailu tai kirputus, mitä Aquliina myös harrastaa? Ainakin yllätysmomenttina voisi olla hyödyksi.

Niin sitä meidänkin perhe siirtyi eilen Pleikkari aikaan, ostettiin Singstar peli ja tietysti pelikonsoli myös. Eilinen meni sitten laulun puolella ja hubaa piisasi. Voi taivas, helpoimmallakin tasolla pisteet jäi alle 8000 suurimman osan aikaa. Mutta niin hauskaa oli, että lisäpelejä täytyy saada jouluksi ja sitten eikun laulemaan. Ei niinkään joululauluja, mutta väliäkö tuolla, kun mökillä ollaan. Umpikorvessa. JIPPIII. Odotan oikein pääseväni sinne joulua viettämään, vaikka joulu tuleekin olemaan niiiiiiin erilainen ja ikävä vaanii taka-alalla aivoissa kaiken aikaa.

Sisareni on käynyt sururyhmässä ja kokenut siitä olevan apua itselleen, siellä oli kehoitettu tekemään muistoalttari kuvista ja kaikesta kuolleeseen henkilöön liittyvästä. Itse poistin kaikki kuvat veljestä näkyvältä paikalta ja huomasin, etten tarvitse edes silmiä kiinni laittaa, kun saan veljen kasvot ja hahmon näkyviin. Mihin siis tarvitsisin alttaria, kun kuva piirtyy aivojen kautta verkkokalvolle ilman katseltavaa kuvaa? Ehkä siis tarve muistoalttarille on yksilöllinen. Mutta nyt täytyy ryhtyä imurointiin ja laittian pesuun.